Otsikko kertoo paljon mun ajatuksista tällä hetkellä. Toi kyseinen tunne, että '' sun oli aika lähteä, mun oli aika selvitä '' kertoo siitä kuinka paljon Äidin kuolema vaikutti mun elämään kaksi vuotta sitten. Tosiaan se menee niin että Äidin oli aika lähteä ja mun selvitä tässä elämässä ilman sitä eteen päin. Ei sen näin nuorena pitäis mennä niin, mutta mulla se menee niin eikä sitä pysty muuttamaan. Koko tapahtuma ajoi silloin mut aivan pohja mutiin pyörimään, enkä niitä aikoja halua edes muistaa kunnolla. Ensimmäinen vuosi oli jotain aivan hirveää. Kaikki piti käydä ensimmäistä kertaa läpi ilman Äitiä. Joulut, äitienpäivät, synttärit, kuolinpäivä, aivan kaikki. Se ehkä siinä olikin hirveintä. Ne kaikki päivät tuntui ylitsepääsemättömiltä silloin ja se varmaan näyttikin ulkopuolisen silmin myös siltä. Itseni kanssa mä jouduin enimmäisenä vuonna tekemään paljon töitä siinä että jaksan edes sen yhden päivän kerrallaan eteen päin. Mutta nyt mä voin sen sanoa että mä selvisin ! Toinen vuosi jo takana päin eikä se enään niin pahalta tuntunut kuin ekana vuonna, vaikka se pahaa teki joka kerta ajatella, että toinen vuosi jo ilman Äitiä. Mutta kaiken meneen ja menetysten kanssa on vaan opittava elämään ja mentävä eteen päin. Ei oo vaihtoehtoja, vaikka ehkä välillä tuntuikin siltä että yksi vaihtoehto olisi ollut luovuttaminen mutta ei se niin ole. Ei kukaan läihenen joka on nukkunut pois haluaisi että emme menisi elämässä eteen päin tai luovuttaisimme. He haluavat että menemme eteen päin elämässä. Surut on surtava ja sitten jatkettava. Totta kai matkan varreilla on niitä päiviä viellä monta kertaa kun suru vie voiton ja itkut on itkettävä. En mä sitä tarkoita etteikö mullakin ole niitä päiviä edelleen kun istun yksin kotona pimeessä ja suru musertaa mut aivan täysin ja tuntuu siltä etten selviä tästä. Niin kuin Äitikin toivoisi mun katsovan tulevaisuuteen ja toteuttavan niitä haaveita ja unelmia mitä mulla on. Vaikka emme näekkään enään sitä ikuiseen uneen nukahtanutta ihmistä niin tiedämme että hän näkee meidät tuolta jostain pilven reunalta, tai niin mä ainakin uskon. Mutta mä myös uskon siihen että me viellä joku päivä tavataan. Mä olen vahvistunut ihmisenä viime vuosina paljon enemmän kuin koskaan aikasemmin. Mä olen myös joutunut tosi lyhyessä ajassa kasvamaan ''aikuiseksi''.
Sitten hiukan koulusta asiaa. Vuoden verran oon siis tuota elintarvikealaa käynnyt ammattikoulussa ja jo aika alkuvaiheessa huomasin ettei se ole ihan sellainen ala mitä haluan opiskella ja etenkään tehdä työkseni. Oon halunnut siitä asti kun muistan ni opiskella jotain sellasta alaa missä saan olla lasten ja nuorten kanssa tekemisissä. Se on joko lastenohjaaja tai nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaaja. Nyt oon päättänyt tehdä sen eteen töitä ja olen itseni ilmottanut Lahden kansanopiston verkkoperuskouluun nostamaan numeroita päättötodistuksestani. Ensi kuussa se sitten alkaa.
