Ajatuksia

Ajatuksia pyörii päässä oikei huolella. Mutta ne ajatukset ovat vain hyviä pää osin. Aina ihmisellä tietenkin on myös huonoja ajatuksia. Tänää palaan takaisin tässä illallan aikana Kasvulaan pariksi viikoksi ja sitten palaan tähän asuntoon taas hetkeksi. Mä olen onnellinen ihan oikeesti. Mä en oo aikoihin tuntenut näin hyvää oloa ja sitä et hei mulla oikeesti voi mennää hyvin. Tää on niin ihana tunne. Arvostan tätä taas pitkästä aikaa entisestään. Reilu 4.5kk siihen että olen kahdeksantoista. Mulla on suunnitelmat itsellä mun aikuistumiseen askele kerrallaan mutta niistä pitää viellä keskustella muidenkin kanssa. Tää aika oikeesti on mennyt tosi nopeesti. Vuodet vaan on vierinyt eteen päin. Katselin taas tänään pitkästä aikaa asuntoja. Nyt osu kolme asuntoa kohdalleen joihin saa ottaa lemmikkieläimen. Yksiöitä kaikki, mutta suht isoja yksiöitä kyllä. Yksi oli tässä Hollolassa. Se mua alkoi kiinnostaa tosi paljon. Tässä on kaikki palvelut tosi lähellä. Ei tarvis miettiä että autoa tarvitsisi. Kaupat, pankit, hyvät liikunta maastot ja tietenkin tässä menee tosi hyvin linja-autoja Lahteen, se on plussaa. Haluisin kovasti jäädä asumaan Hollolaan, mutta kyllä mä Lahdenkin puolelle voisin muuttaa. Tossa asunnossa mitä katselin tästä Hollolasta ni on huono puoli se että se on meidän kodin lähes vieressä ni se saattaa nostaa tosi paljon muistoja pintaan. Mutta sen kanssa oppis varmasti elämään. Toisaalta olis kiva asua ihan oman lapsuudenkodin nurkilla, vaikka se alussa oliskin varmasti vaikeaa.

Sitten ajatuksista toisiin. Oon taas alkanut suunnitelemaan että alkaisin taas pitkästä aikaa käymään juoksemassa pikku hiljaa aloitellen kun noi jalat teki stopin juoksu harrastukselle penikkataudin takia. Pitäisi tietenkin aloittaa varosti taas ettei tule jalat entisestään kipeäksi ja joutuisi taas pitää pitkää taukoa. Musta olisi niin kiva saada lihasta enemmän itseeni, mutta kun salilla käynti ei oikei huokuttele hirveästi että jotain muuta liikuntaa harrastaisin mielummin ton salilla käynnin sijasta. Mä oon pikku hiljaa alkanut oikeesti pitää mun kropasta, en inhoo sitä enää enkä vertaile itteäni muihin. Omana itsenään on paljon kivempi olla.

27.9.

Tää viikko on mennyt tässä asunnossa loistavan hyvin. Oon nauttinu tästä tosi paljon vaikka jännittikin tää yksin olo tosi paljon. Tää päivä kyllä mennyt sängyn pohjalla makoillen koska olen hieman kipeänä.

Värjäsin hiukset tossa yksi päivä tummaks takasin, meni hermot vaaleisiin ja juurikasvuun.

On mulla taas asiat tosi paljon pyörinyt mielessä. Ehkä hieman liikaakin. Miettii vaa menneitä ja niistä se ahdistus sitten nousee. Niiku voi sanoa että ulos päin näätte mun tekohymyn ku sisältä olen hajalla. Mutta en mä ole liian hajalla kumminkaan. Vaikka mä tiedän et olen nykyään vahvempi kuin aikoihin, mutta silti musta tuntuu etten oo vielläkään tarpeeksi vahva mun tulevaisuudelle. En oikein tiiä ittekkään mitä tähän kirjottaa ja mitä mun päässä oikeesti pyörii loppujen lopuksi. Tää on jotenki ihan outoa, että tietää et kaikki ei oo ihan kohdallaan mutta silti musta tuntuu et oon kumminkin onnellinen jollain tasolla. Se saattaa myös johtua siitä että oon niin kiitollinen sille et oon saannu apua ja tukea että oon oikeesti jo tässä pisteessä enkä huonommassa tai ennallaan mitä viime syksynä esimerkiksi. Mulla on isä ja veljet, sukulaiset, ystävät ja kasvulan väki sekä muu tukiverkosto. Oon siitä kiitollinen vaikka sitä nyt en osaa aina ilmaista tarpeeksi hyvin heille. En tiiä mitä enää tähän kirjottaa mutta sen voin sanoa että hei älkää olko huolissaa, mä nousen täältä aina ja mulla menee ihan oikeesti jo paremmin kuin koskaan. Mä oon valmis kaikkeen.

Nyt tekemään ruokaa :)

Selviämisestä kohti aikuisuutta

Mä menin odottamaan yksi aamu bussia pysäkille kun kouluun olin lähdössä. Meidän entinen kotipiha suoraa nenän edessä. Näin siellä asioita jotka nosti muistoja ihan liikaa pintaan. Niitä ikäviä ja tuskaisimpia muistoja. Niiden muistojen kanssa on opittava elämään. Mä olen vahvistunut ihmisenä. Mä olen oppinut sen, että hei ihan oikeasti mä olen selvinnyt jo pahimmasta vaikka viellä on edessä monta matkaa siihen hetkeen että olen mun menneen kanssa sujut. Ne on osa mua. Ne kaikki huolet, murheet, ilot, surut sekä isot menetykset. Mutta samaa aikaa noi kaikki on vahvistanut mua ihmisenä tosi paljon. Mulla on edelleen tosi iso ikävä Äitiä ja tulee aina olemaan. Mä en koskaan siitä menetyksestä selviä mutta mä opin sen kanssa elämään. Vaikka kyyneleitä tälläkin viikolla on valutettu silti mä olen pistkästä aikaa oikeasti onnellinen. Mä olen kävelemässä kohti aikuisuutta kovaa vauhtia. Enään viisi kuukautta kun oikeasti olen kahdeksantoista ja mun on aika nostaa siivet selkään ja pärjättävä itsenäisemmin elämäni, arkeni ja murheideni kanssa, mutta tietenkin ystävien ja muiden lähesten sekä muun tukiverkoston avulla ja tuella. Mä olen siihen valmiimpi kuin koskaan aikasemmin. Tietenkin pelottaa, mutta olen paljon varmempi kuin esimerkiksi tämän vuoden alussa. Mutta mä en olisi muuten ollut tässä pisteesä viellä jos mulla ei olisi ollut tälläistä tukiverkostoa ympärillä. Kiitos siitä, kyllä ne henkilöt tietävät ketä tarkoitan tällä lauseella. Kiitos.

Huomenna alkaa taas pitkästä aikaa mun asumisharjoittelu viikoksi. Odotan innoissani sitä.

Iloa, naurua, ikävää, kyyneliä

Tää viikko on sujunut oikein mallikkaasti ja hyviä uutisia kuullessaan. Ensi viikolla vietetään Lauran ja Katin yhteisiä synttäri kemuja. Ja ensi viikon sunnuntaina mä suunnistan taas pikku hiljaan kohti aikuisuutta nimittäin tukiasuntoon viikoksi. Saan ottaa itsestäni enemmän vastuuta ja huolehtia omat asiat sekä kukaan ei ole sen enempää vahtimassa mua mitä teen ja miten meen ja tuun. Jotenki nii vapauttavaa.
Ja etenki että muhun luotetaan ja annetaan vapauksia. Koulussakin mennyt oikein mukavasti.

On ollut myös haikeita hetkiä ja kyyneleitä. Kävin eilen Äitin haudalla istuttamassa kukat ja sytyttämässä kynttilän palamaan. Kyneleitä valu pitkästä aikaa taas niin paljon. Ikävä on vaan niin kova edelleen.
Mutta mä olen vahvistunut ihmisenä hurjan paljon vuodessa. Mä olen myös oppinut että mä voin selvitä ihan mistä vaan. Kai se ikäkin tekee tehtävänsä mutta myös rankat kokemukset lapsuudesta ja nuoruudessa. Mä olen voittaja itselleni.