Mä menin odottamaan yksi aamu bussia pysäkille kun kouluun olin lähdössä. Meidän entinen kotipiha suoraa nenän edessä. Näin siellä asioita jotka nosti muistoja ihan liikaa pintaan. Niitä ikäviä ja tuskaisimpia muistoja. Niiden muistojen kanssa on opittava elämään. Mä olen vahvistunut ihmisenä. Mä olen oppinut sen, että hei ihan oikeasti mä olen selvinnyt jo pahimmasta vaikka viellä on edessä monta matkaa siihen hetkeen että olen mun menneen kanssa sujut. Ne on osa mua. Ne kaikki huolet, murheet, ilot, surut sekä isot menetykset. Mutta samaa aikaa noi kaikki on vahvistanut mua ihmisenä tosi paljon. Mulla on edelleen tosi iso ikävä Äitiä ja tulee aina olemaan. Mä en koskaan siitä menetyksestä selviä mutta mä opin sen kanssa elämään. Vaikka kyyneleitä tälläkin viikolla on valutettu silti mä olen pistkästä aikaa oikeasti onnellinen. Mä olen kävelemässä kohti aikuisuutta kovaa vauhtia. Enään viisi kuukautta kun oikeasti olen kahdeksantoista ja mun on aika nostaa siivet selkään ja pärjättävä itsenäisemmin elämäni, arkeni ja murheideni kanssa, mutta tietenkin ystävien ja muiden lähesten sekä muun tukiverkoston avulla ja tuella. Mä olen siihen valmiimpi kuin koskaan aikasemmin. Tietenkin pelottaa, mutta olen paljon varmempi kuin esimerkiksi tämän vuoden alussa. Mutta mä en olisi muuten ollut tässä pisteesä viellä jos mulla ei olisi ollut tälläistä tukiverkostoa ympärillä. Kiitos siitä, kyllä ne henkilöt tietävät ketä tarkoitan tällä lauseella. Kiitos.
Huomenna alkaa taas pitkästä aikaa mun asumisharjoittelu viikoksi. Odotan innoissani sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti