Sitä vaan miettii välillä, että miksi juuri minä olen käynnyt näin rajuja alamäkiä tässä elämässä jo aivan liian pitkään ja näin nuorena. Kai se vaan niin on, että meidän tielle ei anneta sellaisia esteitä joiden yli emme pääsisi. Tää matka on avannut mun silmiä ja vahvistanut mua ihmisenä. Harva mun ikäinen on kokenut esimerkiksi oman vanhempansa menetystä tämän ikäisenä tai nuorempana. Äidin kuolema romutti mut aivan lopullisesti. Mutta samalla se on vahvistanut mua ihmisenä hyvällä tavalla sekä huonolla tavalla. Mun on vaan tiettyjen asioiden kanssa opittava elämään jollakin tavalla. Taas kun joidenkin asioiden kanssa kappaillaan parempaa suuntaan menemistä, mutta pienin askelin. Onneksi mulla on viellä vierellä tärkeät ystävät, perhe, suku ja kaikki muut. Myös Papu, joka on antanut voimaa vaikka moni ajattelisi että se on vain koira. Se ei ole mulle vain koira se on mun ystävä. Nyt mä kumminkin tiedän sen, että mä nousen aina sieltä pimeydestä ja huonoista päivistä valoon ja parempiin päiviin.Välillä on vaikeampaa, mutta kaikki helpottuu ajan kanssa. Tää elämä on liian kallis arvoista menetettäväksi. Pitää vaan tastella ja jaksaa odottaa. Mä tiedän että mua oottaa viellä onnellinen elämä tuolla jossain. Jossa on myös ylä- sekä alamäkiä, mutta silti tää kaikki on elämisen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti