Äiti on nyt ollut vuoden poissa

Vuosi on aikaa nyt siitä kun Äiti lähti taivaan kotiin. Mä tuijotin kelloa vaan aamulla, tuijotin vaan sitä ja mietin kellon aikoja millon sen tapahtui. Mä puhuin Äitin kanssa edesllis iltana puhelimessa. Mä vaistoin et joku ei oo nyt kohdillaan, mutta ajattelin vaan et huolehin liikaa niiku aina. Mä en sanonut kellekkään mitään vaan jatkoin ''hauskanpitoa''. Seuraava aamu. Tämä aamu vuosi sitten. Ohjaajat on outoja koko aamun. Mua pyydettiin mukaan. Mä arvasin tai sitten en mitä oli tapahtunut. Mä näin meidän vastaavan ohjaajan, sitten mä tiesin mitä oli tapahtunut. Mä lähin juoksee toiseen suuntaan. Mun jalat lähtee alta. Mut otetaan turvaan. Itkin, itkin, Mä en pysty edes ajattelemaan sitä päivää. Mun tekee pahaa. Haluisin vaan itkee ja huutaa just nyt. Mun kyyneleet valuu pitkin poskia. Mulla on niin hirvee ikävä, sitä ei edes pysty sanoin kuvailla. Mä niin haluisin ettei tätä olis ikinä tapahtunut. Tää vie voimat ihan nolliin asti. Haluisin vaan että joku tulee halaaman just nyt mua ja ottaa turvaan. Mulla on niin kova ikävä Äitiä.

Mä muistan sen päivän, mä muistan sen tuskan, surun, ahdistuksen, ikävän, epätodellisen olo. Koko elämä muuttui sinä päivänä. Sitä ei osannut odottaa eikä osannut varautua koko asiaan millään tavalla. Se oli hirveä shokki. Mun elämä musertu ja vielläkin siltä kuopasta yritetään nousta pikku hiljaa parempaan. Mutta tää asia vie mut välillä edelleen aivan pohjalle. Ei tätä pysty sanoin kuvailla miltä tää koko vuosi on tuntunut. En toivo kenellekkään liian nuorena tälläistä menetystä.