Mä en edes tiedä mitä mä kirjottaisin muuta kun että ikävä on kova, mutta sen mä tiedän että pienellä on nyt hyvä olla pilvenhattaroilla. Papullakin oli osittain liiankin paljon muuttunut elämä neljän vuoden aikana mitä se sai elää täällä kanssamme. Liikaa elämän muutoksia mille ei vaan voinnut mitään. Mutta silti rakstavia ihmisiä mukana Papun lyhyessä elämässä oli. Liian nopeasti kaikki vaan kävi. Onneksi pieni sai kotona sylissäni vetää viimeiset hengenvedot, turvassa kaikelta pahalta. Se oli niin kova paikka kun koira vaan lyyhistyi syliini ja mitään ei ollut tehtävissä enään siinä vaiheessa. Jos olisin voinnut jotain tehdä että pieni olisi selvinnyt niin olisin tehnyt. Juoksin koira sylissä eläinlääkärille jos se vain olisi ollut apu etten olisi pientä menettänyt. Mutta mitään ei vaan ollut enään yksinkertaisesti tehtävissä. Istuin eläinlääkärissä lattialla Papu sylissä pitkän ajan ennen kuin pystyin laskemaan viimeisen kerran irti aivan lopullisesti ja päästää pieni viimeiselle matkalle.
On monia iltoja ja päiviä jolloin pieni tulee mieleen, silloin on kyynellten aika valua. Se hetki pitää käydä läpi, mutta jatkettava eteen päin. Sen mä tiedän, että jossain tuolla on koirien taivas missä Papu juoksee elämäniloa täynnä. Uniin pieni tulee kertomaan mulle, että nyt on kaikki hyvin. Uniin myös tulee välillä se päivä kun oli aika päästää irti viimeisen kerran.
Ei turhaan sanota, että koira on ihmisen paras ystävä ja sen menettäminen on yhtä rankaa kuin läheisen ihmisenkin menettäminen. Mä allekirjoitan tämän asian aivan täysin. Nyt on vain jäljellä rakkaat muistot ja tassun jälki sydämmessä.
"Koirat eivät kuole koskaan. Ne eivät osaa. Ne väsyvät ja tulevat hyvin vanhoiksi, mutta kuolevat? Eivät ne osaa. Jos ne aikoisivat kuolla, eivät ne haluaisi jatkuvasti kävelylle. Ja vaikka niiden lenkki olisi vain yksi askel, kunnes kipu pakottaisi pysähtymään, ne haluavat lenkille silti. Koska kävelyllä on kaikki, mitä ne kaipaavat: hajuja, kenties mädäntynyt kananluu, toisten koirien jälkiä - ja sinä. Koska se, että ne saavat kävellä siinä, rinnallasi, tekee niiden elämästä täydellistä. Ja täydelliseen elämään ei mahdu kuolemaa.
Kun sinä luulet, että koirasi on kuollut, olet väärässä. Koirasi vain nukkuu, sinun rinnassasi, sydämesi vieressä. Ja kun se on nukahtanut sinne, sinua itkettää koko ajan. Miksikö? Koska koirasi heiluttaa häntäänsä rinnassasi. Ja se sattuu. Tottakai se sattuu, kun häntä heiluu siellä, rintasi sisällä. Ja se heiluu usein, koska se heiluu aina, kun koira herää. Se haluaa kiittää sinua. "Kiitos, että annoit minulle lämpimän paikan, jossa nukkua, aivan sydämesi vieressä."
Ajan myötä häntä heiluu yhä harvemmin. Koirasi saattaa olla väsynyt, onhan se ollut kiltti koira koko ikänsä. Se on ollut kiltti, ja sinä ja se tiedätte sen molemmat. Se on ollut kiltti silloinkin, kun sen luihin on sattunut niin paljon, että se kaatuu kävellessään ja silloinkin, kun se ei haluaisi lähteä pissalle kaatosateeseen. Se on ollut kiltti koira.
Ajan myötä häntä siis heiluu yhä harvemmin, mutta älä hetkeäkään luule, että koirasi on kuollut. Se heiluttaa taas häntäänsä - yleensä kun sitä vähiten odotat. Sillä sellaisiahan koirat ovat.
Olen oikeastaan pahoillani jokaisen sellaisen puolesta, jonka sydämen vieressä yksikään koira ei nuku. Te olette jääneet paitsi niin paljosta."
Papun haudalle odotellaan viellä luonnonkiveä jossa on laatta nimellä.
Otan osaa vieläkin... Menetin 1. mäyriksen 2012 ja nuorimman nyt heinäkuussa. Olen vieläkin surusta turta.
VastaaPoista